Työpaja – vanhan loppu ja uuden alku

Vuosi sitten syksyllä täällä työpajalla tapahtui kummia. Opittuun tasaiseen arkeen tuli särö – ohjaaja vaihtuisi! Se ohjaaja, jonka olin aluksi tavannut tuona rikkinäisenä iltapäivänä kun ensimmäisen kerran tulin tänne työpajalle palveluohjaajan kanssa, lähtisi ja tilalle tulisi joku toinen; tuntematon, vieras. Olin epävarma, pelokas. Kuinka tulisin pärjäämään hänen kanssaan? Voisinko olla edelleen oma rikkinäinen itseni? Voisinko olla sanomatta ääneen jos en jaksaisi? Muutoksia oli ollut liikaakin suhteessa niin vähään aikaan. En olisi välittänyt kokea enempää. Vaan minkäs sille mahtoi? Työpaikat muuttuvat, ihmiset muuttavat, elämä menee eteenpäin.

Tuli uusi viikko, ja sen mukana uusi työpajan ohjaaja. Annoin pelkojeni olla. Päätin purra hammasta ja mennä omana itsenäni. En ensimmäisen päivän jälkeen ollutkaan kuollut, eikä ohjaaja ollut purrut. Tajusin hämärästi: ehkä hänkin oli ollut yhtä jännittynyt? Ymmärsin kääntää tilanteen toisinpäin. Meillä nuorilla oli kotikenttäetu, olimme olleet pajalla pidempään ja tunsimme arjen. Pieni, mutta iso askel. Tuolloin se oli vain ohitsekiitävä ajatus, jonka tärkeyden ymmärtäisin vasta paljon, paljon myöhemmin. (Spoiler alert: noin viikkoa aiemmin tämän blogikirjoituksen aloitusajankohdasta.) Kului melkein kokonainen vuosi, ja tämä uusi ohjaaja oli tullut kuin osaksi pajaa. Tuli kuitenkin kevät, ja sen muassa uudet muutosten tuulet, jotka veivät tämän samaisen ohjaajan mennessään, ja toivat taas kerran uuden. Vaan tällä kertaa ei muutos tuntunut enää säröltä, vaan pikemminkin normaalilta askeleelta elämässä, joskin haikealta ja jännittävältä.

Sama kaava toistui. Aikaa kului, ja lopulta tuli aika yksilövalmentajallemme vaihtaa kurssia kohti uusia meriä. Kättelimme, ja toivotimme toisillemme hyvää tulevaa. Kättelin uutta miestä, ja toivotin hänelle tervetuloa omastanikin puolestani. Tuntui ikäänkuin luonnonlailta että me nuoret pysyisimme, ja meitä ohjaavat vaihtuisivat – aivan kuten ylä-asteella. Vaan lopulta tulivat ne tuulet, jotka veisivät minutkin muassaan muualle, yhtä yllättäen kuin se samainen salama kirkkaalta taivaalta joka oli kerran yhyttänyt minut rikkinäisessä arjessani, ja saatellut tänne nuorten työpajalle, kohti kuntoutumista. Olin ollut sokea sille yhdelle vakiotekijälle joka tarkkaili niin tiiviisti kaikkea muuta: omalle itselleni.

Kuivunut kasvin lehti sillalla
Välillä on koeteltava tuulen suuntaa ja lennettävä sen mukana.

Ei sillä etteikö meitä nuoriakin olisi vaihtunut. Tuntui vain siltä että useimmat lopettivat silloin kun itse tulin, tai hyvin pian sen jälkeen. En kerennyt lisäämään heitä omaan mieleni kehikkoon siitä abstraktiosta joka kulkisi ‘työpajan’ nimikkeellä ajatuksissani. Toki meitä on tullut tänne uusiakin, ja jotkut lopettavat työtoiminta-suhteensa täällä nuortenpajalla ja jatkavat Navikassa, aikuisten puolella. Enkä sen puoleen osaa sanoa muutoksista muissa pajoissa joita järjestetään eri viikonpäivinä. En ole itse ollut mukana muuten kuin pääasiallisesti mediapajalla maanantaisin sekä tiistaisin, kirjoittamassa näitä blogeja, ylläpitämässä nettisivustoa sisällöntuottajan roolissa tai tekemässä esitteitä ja kuponkeja eri instanssien pyyntöjen mukaisesti.

Vaan silti ajatus muutoksesta elämässä, työpajalla olon loppumisesta, on niin iso etten välttämättä edelleenkään sitä tajua. Tajuanenko sitten kun suljen oven takanani viimeistä kertaa? Luultavasti. Yhtälailla uskon miettiväni työpajan opetuksia vielä vuosien päästä, ja palaavani niihin asioihin joita olen täällä kokenut. Muistelen niitä mietteitä joita koin aamuisin, puntaroin iltapäivien kotimatkoja ja tunnen sieraimissani pajan kahvinhajuisen ilmapiirin. Tämä on ollut tähänasti omaa arkeani, tavallaan pakonomaista ja työhön verrattavaa mutta silti myös mieleistä. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan toimelias, ja perusluonteeseemme kuuluu voimakas tarve sulautua sosiaalisiin rakenteisiin. Meihin myös kuuluu halu antaa panoksemme suurempaan kokonaisuuteen, kukin omalla tavallamme. Loppujen lopuksi todellinen työ onkin se että löydämme mikä parhaiten sopii jokaiselle itselleen: suhteessa itseen ja omaan työhön.

Työpajalla olo itsessään on antanut rytmiä arkeen, pakottanut menemään pitkälleen ajoissa ja nukkumaan tarpeeksi. Täällä joudun olemaan ihmisten kanssa tekemisissä vaikka en olisikaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Usein myös huomaan että sellaisinakin päivinä joina olisin jäänyt kotiin sen sijaan että olisin lähtenyt ihmisten ilmoille, ja oloni olisi pysynyt sen aamun mukaisena, hälvenee paha olon kuorrute pois väsymyksen kakun päältä. Kun sitten tulen tällaisena puolivillaisena päivänä kotiin, on minulla enää puolet taakasta syötävänä, sen sijaan että joutuisin kamppailemaan sekä väsymyksen että pahan mielialan kanssa. Tämä on mielestäni yksi kantavimpia teemoja kuntouttavassa työtoiminnassa ja eräs tärkeimmistä aspekteista jonka tähden kohotan omasta puolestani hattua Suomen yhteiskunnalle, tälle sosiaalisen turvan verkolle ja niille ihmisille jotka päivittäin tekevät työtä ylläpitääkseen tätä järjestelmää.

Tuki

Erityisesti huomaan miettiväni sitä kuinka lähtö työ- ja kouluelämää kohti, kaukaisia vaikka ne vielä olisivatkin, aiheuttaa eräänlaista syyllisyydentunnetta. Tilanteeni on omasta mielestäni erilainen verrattuna paikkakunnalla syntyneeseen ja kasvaneeseen ihmiseen sillä olen muuttanut tänne lähestulkoon vartavasten kuntoutumaan. Nyt kun pohdin poismuuttoa työn ja koulujen perässä, koen jääväni eräänlaiseen kiitollisuudenvelkaan Keuruuta kohtaan, sillä tämä kunta, kaupunki, on antanut minulle niin paljon – oikeastaan asiaa yhtään paisuttelematta, elämäni – että koen syyllisyyttä siitä etten voi antaa takaisin samalla mitalla. Toisaalta voinen antaa takaisin Keuruulle Suomen valtion ja yhteiskunnan kautta kuntoutumalla, palaamalla työelämään ja tulemalla jälleen osaksi rakenteita joista olen ollut niin kauan poissa.

Vaan silti ei parane unohtaa sitä perimmäistä syytä miksi minä ja niin monet muut nuoret ovat täällä työpajalla. Huolimatta syyllisyydentunnoistani ja kiitollisuudenvelastani olen täällä eritoten itseäni varten. Olen täällä siksi että voisin saavuttaa tilanteen jossa saisin elää ihmisarvoista elämää, vailla halvaannuttavaa väsymystä tai yletöntä puudutusta päivän päätteeksi. Kuntoudun ja kuntoutan itseäni jotta jaksaisin nauttia tästä ainutkertaisesta ajasta yhteisen Maapallomme päällä, en vain suorittaakseni velvollisuudentuntoa tai minulle määrättyjä ohjeita ja käskyjä, vaikka ne ovatkin kieltämättä yksi osa elämäämme yhdessä. Palautan itseni sellaiseen kuntoon, että voin nähdä ja valita oman polkuni jota on mieleistä kulkea alusta loppuun saakka, ollen hyödyksi muille ja silti ottamalta omista voimavaroistani pois.

Näinollen aloitan viimeisen blogini viimeisen virkkeen, ja tunnustelen pajan ilmapiiriä. Mitä tästä kaikesta jää käteen kun käynnistän auton pihasta ja nostan kytkintä? Ehdottomasti yhteisöllisyys. Täällä ei ole ohjaajia ja nuoria, täällä on vain työpajalaisia. Kiitos kaikille asianomaisille ja lukijoille, toivotan niin hyvää tulevaa kuin onnea elämään!