Rikkinäisestä arjesta työpajalle

Muistan vieläkin sen aamun tunteen, ja sen lepattavat perhoset eri puolin kehoa, kuin eilispäivän. En ollut saanut unta, ja pieni paholainen kuiski olkapäällä huonoja ennusteita tulevasta päivästä kuin Pekka Pouta ukonilmaa uutisten päätteeksi konsanaan. Olisi tapaaminen palveluohjaajan kanssa päivästä toimistolla, ja jälkeenpäin menisimme tutustumaan nuorten työpajalle. Mielessä pyöri kaikenlaiset ajatukset. ”Kuinka tulen pärjäämään ihmisten kanssa? Entä jos ne tuntevat toisensa ja päädyn taas erakoksi?” Keitin kahvia ja tuijotin ulos harmauteen.

Tuoli

Viikko takaperin olimme tavanneet palveluohjaajan kanssa masennushoitajan luona. Siellä olimme puhuneet kuntouttavasta työtoiminnasta, jonka tarkoituksena olisi saada minut liikkeelle edes parina päivänä viikossa, muutamaksi tunniksi kerrallaan. Ajatus oli tuntunut pelottavalta ja jännittävältä, mutta myös kaukaiselta.

Kuitenkin sovittu päivämäärä tupsahti nurkan takaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Join kahvini ja lähdin ulos, tapaamiseen. Niin paholainen olkapäältäni kuin perhosetkin katosivat työpajan ilmapiirin tulvahtaessa meitä vastaan tutustumiskäynnillä. Pelkoni ihmisistä osoittautui turhaksi, epäilykseni vain mielessäni kasvaneiksi möröiksi. Kuin usva aamuisilta pelloilta, ne hälvenivät, tai muisto unesta.

Aamuisin huomasin katsovani kelloa. Monesti vielä viime minuuteille asti teki heikkoa, mutta milloinkaan pajalle lähtö ei ollut kyseenalaista. Riippuihan siitä kuitenkin tukien saaminen. Vaan jo ensimmäisen kuukauden jälkeen aloin lämmetä niin ajatukseen pajalla olosta kuin siellä oleviin ihmisiinkin. Päivät jotka olisivat muutoin kuluneet harmaissa ajatuksissa ja aikaansaamattomuudessa antoivat minulle tunteen että ”olin ostanut” itselleni oikeuden pajan ulkopuoliseen vapaa-aikaan. Jatkuva, muodoton ja epämääräinen syyllisyyden tunto hälveni hiljalleen.

Kuivunut kasvin lehti sillalla

Mikä parasta, pajalla sain olla oma itseni: sain olla rikkinäinen, nörtti, omanlaiseni. Jälkikäteen ajateltuna, en pelännyt ihmisiä. Pelkäsin sitä että joutuisin ottamaan roolin päästäkseni porukkaan mukaan. Pelkäsin erakoitumista, porukasta eristystä. Mutta nyt, päälle puoli vuotta pajalla olleena, voin katsoa taaksepäin tuota aikaa ja huokaista helpotuksesta. Jos väsyttää, ärsyttää, turhauttaa tai ei vaan jaksa kiinnostaa, sen saa sanoa ääneen. Ei tarvitse jäädä yksin ajatustensa kanssa, mutta ei tarvitse pelätä tuomiotakaan.

Pajan ilmapiiri itsessään on kaikin puolin hyvälaatuinen. Äsken, tätä tekstiä kirjoittaessani, puolen metrin päässä minusta rikkoutui peili. Jos moinen olisi sattunut kotona minulle, olisin suuttunut itselleni ja viettänyt loppupäivän pahalla mielellä. Täällä sen sijaan nauroimme kaikki hysteerisesti koko jutulle. Pienikin hymy voi pelastaa päivän, ja siitä iloisuudesta joka täällä helisee saa ammennettua voimaa heikompiin hetkiin.

Mitä siis haluaisin näin lopuksi sanoa, tai olisin halunnut kuulla tuolloin harmaana aamuna kun keitin kahvia, silloiselle itselleni? Että minun ei tarvitse pelätä muutosta. Että pajalla ei ole kiire, ei ole aikataulua jonka perässä juosta, vaikkakin eteenpäin mennään koko ajan, yhdessä. Että täällä voi olla huoletta oma itsensä, kaikkine vahvuuksineen, pelkoineen, heikkouksineen ja toiveineen. Ja saman haluan sanoa Sinulle, hyvä lukija.

Leinikkejä

Tänä aamuna kahvia keittäessäni, katsoin ikkunasta ulos ja näin auringonnousun.